Miten luovat menetelmät tukevat opettajan jaksamista

Olen ollut se opettaja, joka tekee asiat kunnolla. Suunnittelee huolella. Ennakoi. Valmistelee. Varmistaa. Ja vielä varmistaa varmistamisenkin.
Sellainen, joka kantaa opetusvastuun, ryhmän, sisällöt, aikataulut – ja usein myös tunnelman ja ihmissuhteet siinä sivussa. Ja osan koko maailmaa, jos tarkkoja ollaan.

Ylisuorittaminen näytti pitkään vastuullisuudelta. Ja kyllähän se sitä olikin. Mutta jossain vaiheessa aloin huomata, että vastuu oli kasaantunut aika yksipuolisesti. Minulle. Ja iso osa vastuusta oli sellaista, joka ei ole minun kannettavakseni tarkoitettu lainkaan.

Draama ei ollut villitys – vaan väylä

Draama ei tullut elämääni uutena villityksenä. Se on toinen koulutukseni. Pitkään draama tarkoitti minulle ennen kaikkea draaman opettamista: ilmaisua, harjoitteita, näyttämöllistä työskentelyä. Vasta myöhemmin mukaan alkoi hiipiä toinen ulottuvuus: draama opetusmenetelmänä myös muissa aineissa. Ja se muutti paljon.

Kun historian tai maantiedon opetukseen rakennetaan kuvitteellinen tilanne, maailma tai yhteinen tarina, tapahtuu jotain olennaista. Oppilaat asettuvat rooleihin ja improvisoivat sen tiedon pohjalta, jota olemme jo käsitelleet. Käytännössä roolipelataan – tosin koulukelpoisella tavalla.

Minun tehtäväni ei ollut enää kantaa kaikkea yksin. Luon kehyksen: turvallisen tilan, selkeät rajat ja kannatellun tilanteen. Sen jälkeen ryhmä tekee työn. Ajattelee, reagoi, kokeilee, eläytyy. Oppiminen ei ole vain puhetta ja tekstiä, vaan kokemusta. Oppimisesta tulee aktiivista. Tunne tulee mukaan, empatia herää ja tieto asettuu kehoon ja mieleen ihan eri tavalla.

Ja samalla – yllättäen – opettajan kuorma kevenee.
Minä saan olla läsnä, ohjata ja havainnoida. En suorittaa koko show’ta yksin.

Kokemusoppiminen keventää myös opettajaa

Kokemusoppiminen on ollut minulle myös opettajana jaksamisen ydinkysymys. Kun oppiminen on elävää, työ tuntuu merkitykselliseltä. Arki ei ole pelkkää selviytymistä ja sisältöjen läpivientiä, vaan yhteisiä hetkiä, joissa tapahtuu jotain oikeaa. Myös minulle. Yhteisellä tekemisellä tarkoitan myös oikeasti koko ryhmän yhteistä hetkeä. Draamassa ei tarvitsee eriyttää ylös tai alas, vaan kaikki saavat oppimisen tasostaan saman kokemuksen.

Olen alkanut ajatella, että opettajan jaksamisen kannalta yksi tärkeimmistä asioista on se, että sitä saa tehdä omiin mielenkiinnonkohteisiin nojaten ja ammentaa sieltä, mikä itselle on tärkeää. Työ on hyvin paljon mielekkäämpää, jos velvollisuuksien ja vastuun keskellä saa innostua ja nauttia työstä.

Kun mieli kevenee, luovuudelle syntyy tilaa

Minulle draama oli se väylä. Ja siitä on syntynyt jotain itseään ruokkivaa. Kun mieli kevenee ja vastuu jakautuu, ajatukset alkavat liikkua. Syntyy uusia ideoita, uusia tapoja lähestyä tuttuja aiheita. Luovuudelle syntyy tila. Ja juuri silloin opettaminen tuntuu taas elävältä.

Näitä samoja teemoja – roolityöskentelyä ja draamaa opetusmenetelmänä – käsittelen myös Draamaa ja luovia menetelmiä opettajan työn tueksi -verkkovalmennuksessa. Ei siksi, että kaikkien pitäisi ryhtyä draamaopettajiksi, vaan siksi, että pienikin roolillinen tai tarinallinen hetki voi muuttaa opetuksen dynamiikkaa – ja opettajan arkea.

Sinun ei tarvitse osata vielä

Jos draama ei vielä ole sinun juttusi, se on täysin ok. Sen ei tarvitse olla “vahvuus” tai valmista osaamista. Se voi olla kiinnostuksen kipinä. Uteliaisuus. Pieni kokeilu. Juuri siitä kohdasta, joka tuntuu sinulle luontevalta.

Draama oli minulle tie kevyempään arkeen ja jaettuun vastuuseen.
Se voi olla sitä myös sinulle – ilman että vielä tarvitsee tietää, mihin se lopulta vie.

Riittää, että aloittaa pienestä. Ja antaa tilaa sille, mitä ryhmän kanssa yhdessä toimiminen alkaa synnyttää.