Opettajan työssä on ilmiö, joka on niin tavallinen, että sitä tuskin enää huomaa. Se on hiipinyt osaksi arkea vähitellen, lähes huomaamatta, ja siksi sitä pidetään helposti vain normaalina osana ammattia.

Koulupäivä päättyy. Oppilaat lähtevät koteihinsa, käytävät hiljenevät ja luokkahuone jää hetkeksi tyhjäksi. Virallisesti työpäivä on ohi. Monella opettajalla työ kuitenkin vielä jatkuu.

Kotona odottaa seuraavan päivän suunnittelu. Jollekin oppilaalle pitäisi muokata tehtävästä hieman helpompi versio. Toinen kaipaisi lisää haastetta. Kolmannelle olisi löydettävä kokonaan toisenlainen tapa lähestyä samaa asiaa. Usein ajatus on, että tähän menee vain pieni hetki.
Harvoin menee ja usein menee useampi tunti.

Nykypäivän luokissa opettaja kohtaa valtavan kirjon erilaisia oppijoita. Samassa ryhmässä voi olla oppilas, joka lukee romaaneja vapaa-ajallaan, ja toinen, joka harjoittelee vielä lukemisen perustaitoja. Joku oppii kuuntelemalla, toinen tarvitsee kuvia, kolmas liikettä ja toimintaa. Yksi tarvitsee paljon toistoa, kun taas toinen kaipaa jatkuvasti uusia haasteita pysyäkseen motivoituneena.
Samaan aikaan oppimisen tavoitteet ovat kasvaneet. Oppilaiden odotetaan ymmärtävän enemmän, soveltavan laajemmin ja rakentavan aiempaa syvempää osaamista. Luokassa seisoo kuitenkin edelleen vain yksi opettaja.

Se yksi ihminen yrittää vastata kahdenkymmenen tai peräti kolmenkymmenen lapsen tarpeisiin yhtä aikaa. Mukana voi olla suomea toisena kielenä opiskelevia, erityistä tukea tarvitsevia, oppilaita, joiden elämäntilanteeseen liittyy kuormitusta tai huolta, sekä niitä, jotka tarvitsevat jatkuvasti uusia haasteita pysyäkseen mukana. Tehtävä on vaativa, vaikka siitä harvoin puhutaan tai sitä harvoin ääneen myönnetään.

Opettajat ovat usein tunnollisia ihmisiä. Moni meistä yrittää ratkaista haastetta tekemällä enemmän. Suunnittelemalla huolellisemmin, etsimällä lisää materiaalia ja rakentamalla uusia tapoja eriyttää opetusta. Ajatus on hyvä, sillä halu auttaa oppilaita on aito. Silti vastaan tulee väistämättä hetki, jolloin lisätyö ei enää ratkaise kaikkea.

Täydellisiä oppitunteja ei ole olemassa.

Mikään määrä valmistautumista ei takaa sitä, että jokainen oppilas oppii jokaisella tunnilla juuri sen, mitä opettaja on suunnitellut. Jos omaa onnistumistaan alkaa mitata sillä, että kaikkien pitäisi saavuttaa kaikki tavoitteet joka kerta, rima nousee paikkaan, johon kukaan ei pääse kurottamaan ja opettajan omasta arjesta tulee pettymystä pettymyksien perään.

Usein työn kuormitus alkaa näkyä juuri siinä, että työ valuu iltoihin ja viikonloppuihin. Materiaaleja tehdään keittiön pöydän ääressä, tehtäviä muokataan lasten nukkumaanmenon jälkeen ja uusia ratkaisuja etsitään silloin, kun pitäisi itsekin palautua.

Eräskin somen opevaikuttaja huutelee jotain aivan muuta ja sanoo, että päivän työt on tehty kun oppilaat lähtevät luokasta. Lomat ja vapaa-ajat hän viettää juuri niin kuin kuuluisi ja jokainen meistä olisi ansainnut, eli lomailemalla. Monelle kuormituksesta ja stressistä on kuitenkin tullut niin tavallinen osa opettajuutta, ettei sitä enää edes kyseenalaista.

Hyvä opettaja valmistautuu. Siitä ei ole epäilystäkään. Kukin omalla tavallaan. Mutta välillä olen pohtinut, kuinka usein valmistautuminen tarkoittaa käytännössä sitä, että opettaja tekee työnsä kahteen kertaan. Ensin koulussa ja sitten vielä kotona.

Vuosien aikana yksi tärkeimmistä omista oivalluksistani on ollut se, ettei eriyttäminen aina tarkoita lisää materiaalia.
Joskus eriyttäminen tarkoittaa sitä, että oppimistilanne rakennetaan toisin.
Sen sijaan että opettaja valmistaisi useita erilaisia tehtäväpaketteja, hän voikin rakentaa tilanteen, jossa sama oppimiskokemus tarjoaa useita reittejä oppimiseen. Tällöin oppilas voi lähestyä samaa asiaa omista vahvuuksistaan käsin.

Yksi keino tähän on draama.

Kun puhun draamasta opetuksessa, moni ajattelee ensimmäisenä näytelmiä, esiintymistä tai rooliasuja. Itse ajattelen draamaa paljon arkisempana ja samalla paljon laajempana asiana. Se on tapa rakentaa oppimistilanne, jossa opittava asia muuttuu hetkeksi eletyksi kokemukseksi.

Kun oppilaat pääsevät tarkastelemaan ilmiötä roolin, keskustelun, kuvitteellisen tilanteen tai pienen improvisaation kautta, sama sisältö avautuu useasta suunnasta yhtä aikaa. Osa oppii edelleen kuuntelemalla, osa katsomalla ja osa lukemalla. Moni oppii kuitenkin kaikkein vahvimmin silloin, kun hän pääsee itse mukaan tilanteeseen. Kokemus tekee opittavasta asiasta totta ja konkreettista.

Siksi kokemuksellisessa oppimisessa on jotain erityisen voimakasta. Opittu tieto ei jää irralliseksi asiaksi vihkojen sivuille, vaan se liittyy johonkin koettuun, nähtyyn tai yhdessä elettyyn hetkeen. Tällöin ymmärrys syvenee ja tieto löytää helpommin paikkansa oppilaan omassa ajattelussa.

Draamatyöskentelyssä tapahtuu usein myös jotakin muuta kiinnostavaa. Oppilaat alkavat tukea toistensa oppimista. Nopeammin ymmärtävä oppilas vie tilannetta eteenpäin ja tarjoaa samalla mallia muille. Se, joka tarvitsee enemmän aikaa, saa mahdollisuuden seurata, kokeilla ja rakentaa omaa ymmärrystään yhteisen toiminnan kautta.
Oppimistilanne alkaa kantaa osan siitä työstä, jonka opettaja muuten tekisi yksin.

Tämä ei tarkoita sitä, että draama korvaisi opettamista. Opettajan tehtävänä on edelleen opettaa, selittää, ohjata ja rakentaa ymmärrystä. Draama ei ole oikotie eikä taikatemppu vaan se on väline. Hyvin käytettynä se voi vahvistaa oppimista, lisätä osallisuutta ja tuoda opetukseen sellaista kokemuksellisuutta, jota pelkkä tiedon vastaanottaminen ei aina tavoita.

Ja joskus sillä on vielä yksi toinenkin vaikutus.

Kun oppimistilanne toimii, oppilaat osallistuvat aktiivisemmin, oppiminen muuttuu konkreettisemmaksi ja luokkaan syntyy yhteinen tekemisen tunne. Silloin opettaja saattaa huomata illalla jotakin pientä mutta merkityksellistä.

Kaikkea ei tarvitse enää valmistella uudelleen.

Tietokone pysyy kiinni.