Kesällä huomaan usein pysähtyväni sellaisten asioiden äärelle, jotka kiireisen kouluarjen keskellä jäävät helposti huomaamatta. Yksi niistä on mielikuvitus.

Lapsen mielikuvitus on hämmästyttävä asia. Se muuttaa metsäpolun tutkimusretkeksi, pahvilaatikon avaruusalukseksi ja kepin milloin taikasauvaksi, milloin kalastusvavaksi. Se rakentaa maailmoja sinnekin, missä aikuinen näkee vain tavallisen pihan, hiekkalaatikon tai metsänreunan.

Silti mielikuvitus jää kasvatuksesta ja opetuksesta puhuttaessa usein hieman sivurooliin. Keskustelemme oppimistuloksista, työrauhasta, arvioinnista, keskittymiskyvystä ja digitaalisista taidoista. Ne ovat kaikki tärkeitä asioita. Mutta joskus mietin, muistammeko riittävän usein puhua myös siitä voimasta, jonka avulla suuri osa oppimisesta oikeastaan tapahtuu.

Mielikuvitus ei nimittäin ole vain leikkiä varten. Se on tapa ajatella.

Kun lapsi kuvittelee olevansa keskiaikaisessa kaupungissa, hän ei vain leiki. Hän rakentaa mielessään yhteyksiä uuteen tietoon. Kun hän eläytyy kirjan henkilön asemaan, hän harjoittelee samalla empatiaa ja toisen näkökulman ymmärtämistä. Kun hän pohtii, miltä tuntuisi asua toisessa maassa tai toisessa ajassa, hän tekee jotakin hyvin inhimillistä: yrittää nähdä maailman oman kokemuksensa ulkopuolelta.

Juuri tässä mielikuvituksen pedagoginen voima piilee.

Oppiminen ei ole pelkkää tiedon vastaanottamista. Oppiminen on uuden tiedon yhdistämistä siihen, mitä jo tiedämme, tunnemme ja ymmärrämme. Mitä enemmän oppilas pystyy luomaan mielessään yhteyksiä, kuvia, kokemuksia ja merkityksiä, sitä syvemmin uusi asia yleensä juurtuu.
Siksi muistamme usein paremmin ne oppitunnit, joilla saimme itse tehdä, kokeilla, eläytyä tai oivaltaa. Muistamme asiat ennemminkin kokemuksemme kautta kuin vain oppikirjasta opitun tiedon.

Draamassa tämä näkyy hyvin konkreettisesti. Historiankaan ei tarvitse olla enää vain vuosilukuja ja tapahtumia. Yhtäkkiä draama vie luokan seisomaan keskellä vilkasta markkinatoria keskiajalla. Oppilaat eivät enää opiskele menneisyyttä ulkopuolelta, vaan tarkastelevat sitä ikään kuin sisältä käsin.

Sama ilmiö voidaan nähdä niin tarinoissa tai maantiedossa, ympäristöopissa, kielissä ja oikeastaan lähes kaikissa oppiaineissa. Kun oppilas saa käyttää mielikuvitustaan, oppiminen muuttuu aktiiviseksi toiminnaksi. Hän ei enää ainoastaan kuuntele tietoa vaan rakentaa sille merkityksiä.

Joskus kuulee sanottavan, että joillakin lapsilla on vilkas mielikuvitus ja joillakin ei. Itse en oikein usko siihen, että sikä joko on tai ei ole. Ajattelen mielikuvitusta enemmänkin taitona, jota voidaan vahvistaa aivan kuten muitakin taitoja. Mitä enemmän lapsi saa mahdollisuuksia kuvitella, eläytyä, rakentaa tarinoita, ratkaista avoimia ongelmia ja tarkastella asioita eri näkökulmista, sitä vahvemmaksi mielikuvituksen lihakset kasvavat. Samalla kehittyy myös luovuus, joustava ajattelu ja kyky löytää uusia ratkaisuja. 

Ehkä siksi olen hieman huolissani siitä, että nykyinen maailma tarjoaa meille niin paljon valmiita vastauksia. Ruudulta löytyy valmis kuva, valmis video, valmis tarina ja valmis viihde lähes jokaiseen hetkeen. Mielikuvitus tarvitsisi tyhjää tilaa! Sen että lapsella olisi tylsää. Sitä kun "ei oo mitään tekemistä". 
Juuri niissä hetkissä tapahtuu usein paljon enemmän kuin ensi silmäyksellä näyttää ja sitten kun mielikuvitus alkaa tuottamaan ideoita ja mahdollisuuksia sinne, missä niitä ei vielä ollutkaan...

Tarvitsemme ihmisiä, jotka näkevät mahdollisuuksia ja osaavat kuvitella parempia ratkaisuja, uusia näkökulmia ja toisenlaisia tulevaisuuksia. Tarvitsemme ihmisiä, jotka uskaltavat kysyä entä jos.

Kaikki ne suuretkin tulevaisuuden ajatukset alkaa pienestä kipinästä. Kepistä, joka muuttuu taikasauvaksi tai pahvilaatikosta, joka muuttuu avaruusalukseksi. Tai sieltä sinun tai minun luokkahuoneesta, joka muuttuu hetkeksi paikaksi, jossa mielikuvitus saa kutsun mukaan oppimaan.